Manun kanssa on reilu viikko takana. Sen kanssa on mennyt erittäin hyvin!
Alkupäivien karsee sählääminen on rauhoittunut ja Manu osaakin nyt olla jo paikallaan ja rentoutua. Ei ole tarvinnut alkupäivien jälkeen jäähyllä käydä.
Ulkoilu sujuu hyvin, nyt on vaan ollut niin kovat pakkaset, ettei olla voitu tehdä kuin ihan pieniä lenkkejä. Vastaan on tullut joitain koiria, Manu ei ole toistaiseksi kommentoinut heille mitään.
Kotipihalla se lähinnä päivystää ja etsii kohdetta, jolle voisi huudella. Ollaankin opeteltu naksuttimen käyttöä, ja kun se kuulee naksauksen, se tulee tuhattakolmeasataa luokse hakemaan namin. Oppii yllättävän helposti asioita, mutta on niin vahvasti namien perään, ja se tietenkin helpottaa oppimista.
Kommentoi sisällä ulkopuolelta kuuluvia ääniä, haukku ei kuitenkaan jää päälle. Tämä varmaan on myös tottumiskysymys.
Yhden kerran se on minulle murissut. Se nutusteli sukkapalloa vieressäni sohvalla. Aloin paijaamaan niskasta selkään päin, silloin murisi. Jatkoin kuitenkin silittämistä ja rauhallisesti jutustelua, niin murinakin loppui.
Manu on ihan äärettömän rakastettava pieni koira, joka on joutunut kokemaan niin paljon ikäviä asioita lyhyen elämänsä aikana... sydämeen sattuu. Manu kaipaisi nyt ennenkaikkea sellaista kotia, jolla on halu tehdä töitä mahdollisten vastoinkäymisten kanssa. Joka lupaisi (ja lupauksensa pitäisi) rakastaa Manua sellaisena kuin se on eikä Manu enää koskaan joutuisi vaihtamaan kotia! Se saisi jossain vaiheessa perusturvallisuuden tunteen ja voisi alkaa kehittymään pikkuhiljaa sellaiseksi, kuin se alunperin oli luotukin...
